Suruhunnun takaa

Niin omituiselta kuin se kuulostaakin, on ollut iso kynnys palata kirjoittelemaan tänne, koska kaikesta huolimatta olen yrittänyt pitää blogin ilmapiirin tekstien suhteen mahdollisimman positiivisina ja iloisina ja vältellyt kirjoittelua pahantuulisena tai surullisena.

En ole juuri saanut psyykattua itselleni hyvää ja iloista fiilistä edes hetkeksi yksinollessani kotona että saisin aikaiseksi kirjoittaa jotakin muuta kuin mitään sanomatonta mutinaa, mikä ei ketään kiinnosta. 

Mutta yrittänyttä ei laiteta

Itseasiassa juuri kun aloin saada jälleen vähän piristettyä itseäni, keittiöstä kuului kolahdus ja kissa juoksi suklaamuffinssi suussaan olkkarin poikki suoraan sängyn alle, 

meinasin purskauttaa kahvit läppärille !:D HAHA!!

Iloitsen toki ja vietän aikaa ystävieni kanssa, mutta shoppailu ja pröystäily on jäänyt vähemmälle. Hyvin paljon. 

Jotenkin raha on tuntunut menettäneen täysin merkityksensä, enkä saa uudesta materiasta samaa iloa irti kuin ennen. Eihän raha tai maallinen mammona tee onnelliseksi, onni koostuu niin pienistä asioista ettei niiden merkitystä yksittäisinä edes ymmärrä, tajua, huomaa..

Yksinolo teettää ongelmia, enkä meinaa malttaa pysyä kotonani tai missään, hetkessä oloni kalvaa kauhea yksinäisyyden tunne, toivottavasti kaikki paranee ajan kanssa ja osaan nauttia joskus vielä nauttia tästä omasta itsenäisyydestäni. Juoda suoraan maitotölkistä ja nostaa jalat pöydälle ja heilua likainen paita päällä kotona monta päivää.

Yhden kuukauden aikana on siis tapahtunut kaikenlaista; erosin yli viiden vuoden suhteesta, muutin ensimäiseen asuntooni yksin, menetin ruokahaluni tyystin ja  laihduin liki 6 kiloa ja ehtinyt tuntea jopa pieniä ihastumisen tunteita. 

Mikä ehkä pitää mut henkisesti vielä järjissäni

Tiedän selviytyväni tästä, olen kaiken sen rakentanut ja pystyn rakentamaan kaiken vielä kerran uudestaankin. 

Rakas blogi ja lukijat, olette yksi voimavara, jonka olen tyystin unohtanut, mutta onneksi vain hetkeksi.