Sunnuntaitarinoita

Huomenta!

Kertakaikkiaan ihana viikonloppu takana ja olo onkin sen mukainen! Ihan rento ja levännyt buugi. Fantastista. Oltiin Maryn kanssa Indiedaysin päivätapahtumassa sillä seurauksella, että saatiin kassillisia tavaroita mukaan ja jalat on kipeänä korkkareiden ja mukulakadun ansiosta. Meh..
Kirjoittelen siitä myöhemmin, kun saan kuvat koneelle. ( Juu, nyt ei jaksa millään kankkunen painaa)

Sain äidiltäni lahjaksi ihanan lenkkivaatesetin! Se on hirmuisen mukava päällä ja ihan kivannäköinenkin. Aloitin hiljan taas juoksulenkkeilyn ja mikään ei kyllä paremmin nollaa päätä kuin kepeät askeleet lähes umpeen kasvaneella vehreällä lenkkipolulla. Rakastan tuota erästä tiettyä reittiä, mikä menee ihan rannan tuntumassa ja pensaikot ovat kirjaimellisesti kasvaneet polun yli muodostaen semmoisen tunnelin. Kesällä siellä leijailee niitä voikukkien hapsuttimia (mitä ne nyt on) ja ihan kuin olisi jossain satumetsässä. Siellä tulee aina semmonen jännä fiilis, mitä en osaa kuvailla, mutta se saattaa johtua eräästä jutusta.

Sillä kerran lenkkeillessäni koiran kanssa siellä kävi eräs kummallinen yhteensattuma.
(ihan oikeasti se on yksi epätodellisimmista hetkistä, joita olen kokenut)
Pysähdyin siellä juostessa koiran kanssa ja kyykistyin laittamaan kengännauhaa kengän sisälle. Oli ihan hiljaista, en kuullut enkä nähnyt mitään ympärilläni, mutta Robi kääntyi katsomaan mun selkäni taakse ihan rauhallisesti ja tuijotti. Ihmettelin, että mitä se nyt tuijottaa ja käännyin katsomaan ja aivan siinä minun seläntakana oli aivan suden näköinen ja valtavan kokoinen valkoinen koira. Ihan vitivalkoinen, todella iso, sinisilmäinen ja se tuijotti mua. Mun sydän nousi sillä sekunnilla kurkkuun, kun tajusin ettei missään ole ketään eikä sillä ollut hihnaa tai kaulapantaa. Se oli todella valtava koira, ensimäinen ajatus oli että se hyökkää Robin kimppuun tai toisinpäin, mutta siinä se vain oli paikallaan.
Ei elettäkään, ei murissut tai seissyt mitenkään uhkaavasti, siinä se hetken katseli minua suoraan silmiin, minua eikä Robia ja yhtäkkiä se juoksi pois polulta.
Se oli todella todella todella epätodellinen hetki.  Se tuijotus ja hiljaisuus oli niin omituista ja vähän pelottavaakin ja se tapahtui juuri siinä pensastunnelissa, minkä mainitsin aikaisemmin. Se oli pysäyttävä hetki ja halusin vaan äkkiä kotiin sen jälkeen. Mä olen niin mielikuvituksellinen ja fantasiafriikki, että mulle tuli sellanenkin mieleen, että ihan kuin se olis ollut joku "merkki". Todennäköisesti se oli vain karannut lähistöllä olevien omakotitalojen pihalta ja ehkä juossut hajujen perässä meidän luo.

Mutta se oli kummallista, että Robi oli aivan tyyni ja hiljaa, sillä se alkaa rähjätä remmissä joka kerta kun muita koiria näkyy lähimaillakaan.