Negativity is a disease

Tänään on ollut vähän vaikeampi päivä.

Jotenkin kun katson kaikkia näitä katuja, kauppoja, puita ja puistoja, niin minut valtaa sellainen aivan tyhjä tunne.
Tuntuu että tällä paikalla ei ole enää mitään annettavaa minulle eikä minulla sille. Ihan kuin suhde tähän kotikaupunkiinikin olisi päättynyt. Ennen minulle niin tutut ja turvalliset kadut tuntuvat nyt niin vierailta, kylmiltä ja kolkoilta. Tuntuu, että pyörisin täällä pelkkää turhaa oravanpyörää, enkä etenisi elämässäni. Valitettavasti, vaikka välitänkin työpaikastani, myyjäntyöstäni, asiakkaista.. Se on ainut kompastuskivi, mikä saattaa pitää minut täällä.
Tiedän, että ero saa aina aikaan surua ja epätoivoa, mutta silti yritän hoitaa tämän kypsästi ja oikein. Mutta miten hitossa voi erota oikein? Mikä on oikea tapa? Mistä tietää, että kaikki tämä on oikein? Pitääkö minun sokeasti luottaa vain tulevaan, että sillä olisi minulle parempaa annettavaa?
Ja tällaisena hetkenä tarjoutui vielä tilaisuus, mikä olisi lähes tyhmää jättää käyttämättä.
Minulla olisi todellakin tilaisuus päästä pois täältä.
Helsingin kalasatamassa olisi kaksio tarjolla, ihan uusi elämä ja uudet kuviot.
Olen mittaillut kaikkea täällä olevaa mitä jäisin kaipaamaan ja mitä rakastan. Julma totuushan on se, että suurin osa ystävistäni ovat muuttaneet itse pois tai lähteneet taivaan porteille. Ja nuo kolme ja puolisataa kaveria facebookissani,
en tunne heistä oikeasti puoliakaan.

Alan olla sellaisessa iässäkin, että tästä vanhempana lähteminen ja uuden aloittaminen tulee aina olemaan vain vaikeampaa. Olen kyllä aloittanut monta kertaa puhtaalta pöydältä, joten tiedän kuinka rankkaa se on. Mutta jos rakennan jo alkuun jotakin väärin, kaikki voi sortua uudelleen.

Ei ehkä ollut mikään maailman positiivisin postaus, mutta en ole vahvimmillani juuri nyt. Ja helpottaa pukea sanoiksi se miltä tuntuu.