Somesta

Terve lukijaiseni!

Olen katsellut tovin tätä blogia haikein mielin. Selasin muunmuassa blogini historiaa, tekemiäni postauksia, kommenttejanne, kirjoitustyylin muuttumista vuosien varrella sekä ylipäätänsä sitä ulosantia, mitä on kirjoitettu näiden vuosien aikana. Miten se on kasvanut, näkökulmat muuttuneet, tekstien ja kuvien ulkoasu saanut erilaisen vivahteen. Kuinka tekstit ovat lyhentyneet, kirjoitusvälit sen sijaan pidentyneet. Olen ymmärtänyt, että minä olen muuttunut. Enkä välttämättä otollisempaan suuntaan blogin kannalta.
Menneinä vuosina muistan kaiken sen, kuinka sain hirveästi voimaa blogin pitämisestä pimeimpienkin hetkien aikana ja jatkuva aiheiden etsiminen blogiin piti mielen positiivisena, virkeänä ja erityisesti aktiivisuuteni koholla läpi päivän. Olin jotenkin kummallisen naiivi, herkkä ulkopuolisille ärsykkeille ja elin muutenkin elämääni linssin läpi, usein sen vääristäen todellisuuden.

Haluaisin olla rehellinen. Olen avannut uuden tekstin lukuisia kertoja tänne, mutta en vain saa kirjoitettua. En tiedä enää mitä kirjoittaa. Jos tekstin kääntäisi puheeksi, se olisi pelkkää änkytystä. Särkiessäni kuplan pari vuotta sitten, näen niin monen asian turhan realistisesti nykypäivänä. Olen muuttunut vakavaksi ja varovaiseksi. Aina miettien seuraavan siirtoni seurauksia. Aina varautuen mahdolliseen iskuun. Se on surullista, sillä sitä ei usein usko hymyilevien kasvojen alta. Haluaisin teidänkin muistavan sen joka kerta kun päähänne tunkeutuu tuomitsevia ajatuksia toisista ihmisistä. Tai kun tunnette ihmisen hänen kestohymystään ja aina iloisesta asenteestaan, välillä vahvatkin ihmiset tarvitsevat ison halin arjessaan. Yritän muistaa sen itsekin usein.

Haikeana, jopa vähän pettyneenä itseeni mietin miksi se tosiaan on nykyään niin vaikea palata tänne, vaikka joka päivä katsellessani ympärilleni ja surffaillessani netissä löydän lukemattoman määrän innostavia aiheita mihin voisin tuoda oman näkökulmani blogini kautta. Tosin blogien tekeminen on räjähtänyt käsiin sitten viime vuosien ja on hirmuisen vaikea erottautua joukosta ellei ole todella kaunis, inspiroiva kuvillaan tai vahvoilla mielipiteillä suuresti vaikuttava.

Somen voima nykypäivänä on myös pelottavan vahva. Nettiin ei uskalla enää avautua edes yhdentekevistä asioista. Jollain on aina sujahtanut hiekkaa tampaxin mukana.
Joku aina lukee rivien välistä, loukkaantuu ja tekee oman johtopäätöksensä tuoden sen hyvin ilkeästi esille, provosoiden muita osallistumaan hyökkäykseen. Ja mitä olen noita ryhmiä seurannut; yleensä joukossa paine sen kuin tiivistyy ja siinä kehittyy nopeasti suuri tuhovoima yhtä ihmistä vastaan. Ihan oikeasti, tuhovoima. Mua puistattaa pelkkä ajatuskin, että Naistenhuoneen raati ja syyttäjät pääsisi syynäämään jotakin perseilyäni. Mut kivitettäisiin silloin hengiltä, jos yleisesti tuntuvien megamokien taso on sitä luokkaa, että ihan kamalaa kun naisvieras oli olkapäät paljaana häissä.

Anyways, se on ihan käsittämätöntä. Ihmiset ei nykypäivänä jotenkin ymmärrä sitä, että vaikka välissä onkin näyttö ja näppäimistö, niin se ei lievennä yhtään sanomaasi. Olen nähnyt lukuisia kertoja, kuinka mitättömältä tuntuva asia saa semmoiset mittasuhteet, että kovempikin tyyppi murtuisi siinä rytäkässä. Tuntuu usein, että jengi oikein venaa millon saa triggeröityä.

Siinä vaiheessa, kun bloggaamisesta alkoi tulla somemaailmassa niin hemmetin vakavaa ja kilpailuhenkistä, niin mulla katosi mielenkiinto tähän hommaan. Yritänkin tästedes ottaa vähän lunginpaa ja vaatimattomampaa otetta tähän.

Mä luulen, että se on yksi syy miksi mietin nykyään viisi kertaa ennen kuin kirjoitan ja sitten jätänkin kirjoittamatta kokonaan.

Peace&love
Alexandra

P.s Uskoisitko, että tossa jälkkärikuvassa on käytetty vain yksi valkuainen, pieni banaani, desi marjoja ja maitorahkaa, pekaanipähkinöitä pari? Ei siis mitään muuta, sokeria ym. mausteitakaan. Mun spesiaali dieettiherkku.