Olen yksin pienessä asunnossani pitkästä aikaa, ei ole ketään kenelle puhua, ketään joka toivottaisi hyvää huomenta rakas.. Toisaalta en kyllä jaksaisi puhuakaan.
Eläimetkin tuntuu katsovan entistä tarkemmin tekemisiäni, Robi seuraa perässäni joka paikkaan. Olen levoton ja rauhallinen samaan aikaan. Mikä tämä tunne on?
Ikäväkö? Samalla sitä kutsutaan myös itsepäisyydeksi, ylpeydeksikin.
En halua soittaa. Loukkasit minua eilen.
Tämä on tavallinen aamu, lähden töihin muutaman tunnin päästä. Laittelin itseäni valmiiksi meikaten ja laittaen hiuksia, valitsemalla vaatteet.
Tämäkin tuntuu turhalta. Nähdä vaivaa siihen miltä näyttää, kun hän ei ole näkemässä. Mikä minua oikein vaivaa??? Ja paiskaan villatakkini sohvalle.
Kai minä jotakin tunnen vielä, vaikka luulin etten voisi enää niin kipeän eron tuntea ketään kohtaan mitään. Ajattelin, etten ikinä enää lankeaisi siihen mitä rakkaudeksi kutsutaan. Luulin ettei rakkaus asu minussa enää.
Mutta niin hän tuli ja vei sydämeni.
Korjaten säröjäni ja nuollen haavojani.
Hän parantaa minua huomaamattani, nimittäin tunnen jotain.
Ikävää. Hitto.
Tunnen itseni ihan idiootiksi. Mistä riita edes lähti?
Ja minulle tuli viesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lukijoiden elonmerkit piristävät aina! ♥