Out of me

Tänään on ollut henkisesti yliraskas ja*ittumainen päivä. Töissä tapellaan, kotona odottaa laskupino, jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja parisuhteeni kuivuu kasaan. Ei tee mieli tehdä mitään, saati vastata edes puhelimeen. Varsinkaan kun ainut, joka soittaa toisesta päästä on oma äiti joka toistamiseen jaksaa kysellä ja kysellä, että miksi sitä kuulostetaan niin masikselta. Okei, äiti. En viitsi kertoa sinulle, kuinka töissä sodimme keskenämme mitä idioottimaisimmista jutuista, kuten karjalanpiirakoista. KARJALANPIIRAKOISTA!!  En viitsinyt kertoa sitäkään että olen jättänyt 400 euron sähkölaskun maksamatta, ollaan vasta puolessa välissä kuuta ja sähköt voivat mennä minä hetkenä tahansa. Jätin myös kertomatta, ettei tuomasi pöperöt maistuneet ja ne hengaavat jääkaapissa suloinen vihreän sinertävä peite yllään. Yep.
Tulin kotiin, röhnötän koneella, enkä vastaa facebookissa keskusteluihin kenellekään. Olen kertakaikkiaan tänään out of society ja harmaa sadepilvi pääni päällä.

Ehkä hetkeksi alas istuminen omassa jylhässä yksinäisyydessään avaa näitä tukkiutuneita mielensopukoita. Miksi? Miten? Minä? Miten olen itse hoitanut osani tässä yhteiskunnassa? Vaikka olen töissäkäyvä veronmaksaja, tuntuu ettei täältä löydy paikkaa minulle. Missä on paikkamme ja miten määritämme ne? Mistä tiedämme mikä on niistä oikea? En jaksaisi enää aloittaa uudestaan tuhkasta kerta toisensa jälkeen.
Miksi en ole tehnyt niitä asioita, joita olen aina halunnut kokeilla.
Haluaisin vaihtaa alaa konditoriasta kosmetiikan alalle, värjäyttää pääni platinanvaaleaksi ja muuttaa yksin pieneen asuntoon keskustaan.
Mistä saamme rohkeutta tehdä nämä asiat, jotka ovat meille vain haaveita, muttei kumminkaan mahdottomia? Pitääkö tässä oikeasti ruveta uskoon ja alkaa ulvomaan kuulle... Mitä minä teen?