Fiilikset vaihtuivat aurinkoisesta sysimustaksi mössöksi pääni sisällä ja huomasin käteni ihan vapisevan surusta, epätoivosta ja vihasta.
Ei kukaan mua tunne ja niitä ajatuksia pääni sisällä, kaikki tuntevat vain aina iloisen ja pirteän pikku Alexandran, jolla ei koskaan ole huolia mistään.
Olen omaksunut roolini ja oppinut hymyilemään ja esittämään vahvaa, koska sitä kaikki odottavat minulta ja ovat siten tunteneet minut, en kertakaikkiaan pysty enää muuttamaan kurssiani, kun tähän uraan olen joutunut. Asiakaspalvelussa olen vielä oppinut piilottamaan viimeisenkin surullisuuden merkin kehossani ja pyyhkäissyt kasvoiltani sen mitä oikeasti tunnen, en osaa enää päästää ulos sitä tuskaisuutta, mikä kanssani kulkee. Vaikka olen elpynyt, en unohda koskaan niitä asioita, joita minulle tehtiin, eivätkä nämä ihmiset enää muista koko asiaa ja voivat jopa puhua niistä hymyillen läsnäollessani.
Tämä on käsittämätöntä miten toinen voi unohtaa nämä tekonsa, jotka painavat yhä rintani kasaan ja voivat vielä puhua niistä aivan yhdentekevänä asiana. Tämän kommentin saattelemana saattaa blogini sisältö muuttua K18, mutta nyt kertakaikkiaan vituttaa ja aivan saatanasti!!!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lukijoiden elonmerkit piristävät aina! ♥